Varmaan lähes jokaisen menneisyyteen liittyy asioita, jotka eivät ole niin hauskoja. Sellaisiakin asioita, joista on vaikea päästä irti.
Paljon kysymyksiä
Usein olen ajatellut, miksi jotkut ihmiset vetoavat tämän hetken ongelmissaan lapsuuteen / nuoruuteen, jossa oli se, tämä ja tuo asia huonosti. Onko ihminen menneisyytensä vanki? Eikö jokainen tahtoisi päästä vapaaksi moisesta vankilasta? Miten ihmeessä aikuinen ihminen voi aina vaan vedota johonkin äidin tai isän (tai jonkun muun) lapsuusaikana sanomaan asiaan? Paljon kysymyksiä vailla vastauksia.
Mennyt on mennyt!
Arvaan nyt monen mielessä kulkevan ajatuksen: Hyvähän sinun on puhua… Onko? Mistä tiedät, ettei minun lapsuudessani tapahtunut mitään ikävää? Pienenä vinkkinä vain: sairastamani polio ei ollut mikään leikin asia ja kokemani väkivalta ja laaja-alainen syrjintä jättivät kyllä jälkensä. Mutta, jos olisin jäänyt sen (ja myöhemmän p:n) valtaan, en olisi jaksanut elää.
Minulla oli kaksi omaa ratkaisua asiaan:
1. Sisulla eteenpäin; näytin, että pärjään kyllä huonosta kohtelusta ja vammastani huolimatta.
2. Päätös elää tässä ja nyt nenu kohti tulevaa muistaen, että mennyt on mennyttä.
En sano, että kaikki olisi sujunut aina helposti, mutta sen sanon, että en ole aikuisena vedonnut vaikeaan lapsuuteen tms. Sitäpaitsi koen, että kaikki kokemani oli eräänlaista valmistautumista tulevaan ammattiini, jossa törmäsin satoihin ihmisiin, jotka taistelivat menneiden asioiden kanssa.
Asenne ratkaisee
Minusta on todella tärkeää, että jo lapsuudesta alkaen opetellaan ratkaisemaan ongelmat niin, ettei niiden anneta vangita mieltämme. Ihminen, jolla on kyky löytää ratkaisu ja sen jälkeen niputtaa ongelma pysyvästi pois mielestään, pärjää elämässä hyvin. Ongelmanratkaisutaidon tulisi kuulua peruskoulun pakolliseen oppimäärään jo kauan esittämässäni oppiaineessa nimeltä ”Elämäntaito”.
*Tyrskykallio* 